lauantai 5. syyskuuta 2020

682. Kino Regina - 104. elokuvien esityssali

Olen katsonut elokuvia sadassa ja neljässä (104) eri esityssalissa.
Katsoin teattereissa 595 filmiä (tai lapsuudesta alkaen runsaat 600).
Aiemmissa eri kirjoituksissa salit 102-103, 101, 96-100, ESIM:
"516. Elokuvateatterini 91-100 (Lahti, Kirkkonummi)",
joka päivätty kesäkuussa 2016 (päivitetty 2019), SEKÄ:
665.(elokuu 2019), 658.(kesäkuu 2019), 657.(toukokuu 2019)
.
Elokuva-arkiston ohjelmistoluettelot olen lukenut 1980-luvun puolivälistä alkaen, mutta usein on tuntunut vaikealta valita... Kaikki Ohukaiset ja Paksukaiset kyllä, kaikki Akira Kurosawan filmit katsoin, Bunuel, Antonioni, Herzog, kaikki eksoottisimmat elokuvamaat Afrikasta, Lähi-idästä, Etelä-Amerikasta jne. Jokaisen uuden kauden alussa tuntuu, että edellisillä kausilla oli parempia vanhoja elokuvia, ja katuu, mitä jätti näkemättä, esimerkiksi Hitchcockin "Vaarallisen romanssin", jonka toki olin nähnyt monesti ennen sekä teatterissa että televisiossa.
.
Vihdoin valitsin ensimmäisen elokuvan Helsingin keskustakirjastoon Oodiin (alkuperäinen nimi: Lastu) sijoitetusta Kino Reginasta: Suomen televisiossa vain yhden kerran (Jeltsinin ulkopoliittisella suojasäällä, 1990-luvun alussa) esitetyn "Puhelimen", jossa Helsinki esittää Moskovaa ja Leningradia. Tässä filmissä minua kiinnosti eniten juuri se, 15 minuuttia kuvaa Helsingistä, joka näyttää Neuvostoliitolta.
.
Perjantaina 14. elokuuta 2020 etsin Regina-teatterin Oodi-kirjaston pohjakerroksen pohjoispäästä. Kohoavan katsomon lattia näkyy madaltuvana kattona funktionaalisen kirjastotalon käytävälle, olin kirjastokäynneillä huomannut. Ostin 7.50 euroa maksaneen elokuvalipun (täysihintainen, kun olin ilman klubikorttia) lippuluukulta klo 16:20.
.
Reginassa on 250 istumapaikkaa, mutta vuoden 2020 korona-pandemian takia käytössä vain 70. Käytännössä vieraita katsojia kehotetaan kirjallisissa ohjeissa jättämään väliinsä kolme tyhjää paikkaa, eikä istumaan peräkkäisille riveille kenenkään toisen niskan taakse.
.
Käväisin puoli tuntia kirjastossa ja palasin klo 16:50 jonottamaan sisäänpääsyä. Aulassa seisoskeli aluksi vain seitsemän, kohta kymmeneen muuta odottelijaa. Jollakulla taisi olla koronamaski suun ja nenän edessä, mikä merkitykseltään ehkä hyödyllinen tai toisaalta haitallinen tapa ei ollut yleinen. Saliin saapuneita laskeskelin lopulta 20-25 katsojan verran.
.
Lipunrepijä avasi oven aulan länsilaidalta pohjoiseen. Isolta vaikuttavaan, uutuuttaan yhä hohtavaan saliin päästiin elokuvakankaan vasemmasta reunasta. (Uloskäynti vastaavasti oikeassa reunassa, suuntana pohjoinen). Kymmenkunta penkkiriviä kohosi voimakkaasti peräseinää kohti, riveillä oli noin 25 rinnakkaista paikkaa. Valitsin ensimmäisellä käyntikerrallani arviolta rivin 3, ja olin siihen tyytyväinen! Paikkanumeroni oli 15, keskeltä oikealle, noin 23-25 paikan rivillä. Joku asettui eturiviinkin, toinen kakkosrivin reunaan. Kohtasikohan salissa pari elokuva-arvostelijaakin, muutaman sanan vaihtaen.
.
Elokuvana "Puhelin" (Telefon), Don Siegel 1977 USA. Väreiltään haalistunut kopio. Pääosissa Charles Bronson neuvostoagenttina, Lee Remick nais-kaksois-agenttina ja Donald Pleasance hulluksi tulleena KGB:n virkailijana, joka täytyisi likvidoida. Alussa kapinallista KGB-virkamiestä etsitään kotoa. Karski neuvosto-luutnantti Åke Lindman potkaisee oven sisään, mutta löytää vain etsityn vanhan äidin, Ansa Ikosen. Ville-Veikko Salminen on sotilaspalvelija, joka hypnotisoidaan näytteeksi, jolloin alkaa hulluna räiskiä pyssyllä ympäriinsä.
.
Neuvostoliitto on sijoittanut Amerikkaan 54 uinuvaa agenttia, tavallista arkielämää elävää, mutta hypnotisoitua. Kun KGB:n kapinallinen soittaa puhelinkopista agentille ja lausuu puhelimessa Robert Frostin runon, agentti ryhtyy heti valmistelemaan terrori-iskua unohtaen kaiken muun. Osa toisiaan seuraavista iskuista eri paikkakunnilla epäonnistuu eri syistä. Bronson matkustelee ympäri Yhdysvaltoja, keksittyään missä järjestyksessä KGB:n luopio siirtyy paikkakunnalta toiselle. Ajoittain hauskoja terrori-iskujen suunnitelmien variaatioita, ja kilpajuoksua niiden estämiseksi. Toisaalta vähitellen hieman kaavamaista toistuvuutta tapahtumissa.
.
Helsingin maisemia on käytetty yllättävän vähän, hiukan Katajanokkaa, Uspenskin katedraali on pääosassa. Kun elokuvaa esitettiin Suomessa 1970-luvulla, siitä sensuroitiin kohtauksia, joissa toimiston seinällä näkyi kommunisteille pyhä Vladimir Leninin valokuva.
.
Elokuva loppuu James-Bond-maiseen idylliin, mies- ja nais-agentin romanssiin. Näillä on hihoissaan mahdollisuus laukaista uusia terrori-iskuja, elleivät KGB ja CIA jätä heitä rauhaan... Asennemaailma 50 vuoden takaa: amerikkalaisilla upseereilla on aivan korvaamattoman taitava naispuolinen ATK-operaattori sihteerinä, kun taas miehet eivät osaa nakkisormillaan tietokoneeseen koskea.
.
Elokuvan pituus leikattuna oli noin 104 minuuttia. - 595. aikuisena elokuvateatterissa näkemäni elokuva.
.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti