Kävin lauantaina 17.5.2025 Tampereella kolmessa museossa ensimmäistä kertaa.
1) MUUMIMUSEO.
Istuskelin penkillä Yliopistonkadulla Tampere-talon länsipuolella odotellen museon avautumista klo 10. Muutamia ihmisiä kulki ulkoa taloon jo viittä vaille. Itse tulin "Courtyard by Marriott Tampere City" -hotellin suunnasta sisäänkäynnille esteettömästi kapuamatta ulkoportaita. 11-kerroksisesta 227 huoneen hotellista oli rakennettu sisäkäytäväkin Tampere-talon aulaan.
Lipunmyyntitiski oli vasemmalla, aulakäytävän pohjoisreunalla. Käytin Museokorttiani. "Takin voi jättää lokerikkoon, joka on oikealla edempänä". Sellainen löytyi matkan päästä. Kaapeissa oli pin-koodi-lukitus. "Valitse numerosarja. Älä käytä kännykkää lukitukseen". En ymmärrä. Tai en uskalla lukita kaappia, jota en löytäisi tai muistaisi enää koodia. Siirsin kännykän housun taskuun ja jätin takin typötyhjään naulakkoon toivoen ettei kukaan viitsi viedä, taikka tyhjentää taskuja. Reppua saati muita kantamuksia minulla ei ollut.
Seurailin Muumimuseon kuvitettuja lasiseiniä etsien ovea. Käytävän puolelle oli rakennettu valokuvauspaikka Muumien vieraille. Hieman huomaamaton ovi löytyi. Yllättäen sillä oli nainen taikka Hemuli tarkastamassa paperilipun. Olin ymmärtänyt, että lipun koodi näytettäisiin automaatille, joka avaisi oven. Pari vuotta sitten olin ohittanut sellaisen oven käydessäni Tampereen Kirjamessuilla.
*
Museosali oli pimeähkö. Ehkä hämärä loi satu-tunnelmaa. Pienoismallit hehkuivat valaistuina lasivitriineistä. Tullessani salissa oli jo useita ihmisiä! Olivatko he ostaneet lippunsa jo ennen kello kymmentä ja päässeet tasalta sisään? Lisää lapsiperheitä tuli koko ajan ensimmäisen puolituntisen aikana, tai kolmen vartin, jonka itse olin näkemässä. Muumikirjojen kannet oli suurennettu oven korkuisiksi julisteiksi.
Kaksi portaikkoa (ja myös hissi) veivät kellarikerrokseen, jossa oli vaihtuvana näyttelynä esillä taiteilija Tove Janssonin elämä ja maalaukset. Pari kuvanveistäjä-isä Viktor Janssonin alastonpatsasta nuoresta tyttärestään esiteltiin. Valokuvissa "Tuutikki" ei näyttnyt 162-senttistä Tovea pitemmältä, vaikka olin kuvitellut hänet paljon suuremmaksi, rotevaksi kuvanveistäjäksi? Esillä oli paljon Tuulikki Pietilän työvälineitä, joilla hän oli vaikkapa kaivertanut puuta tai muovaillut ja rakentanut fyysisti esineitä.
Vanhat filmit ovat mielestäni aina viihdyttävimpiä museoissa, konkreettisten esineiden vahvistaessa ja todistamassa elokuvan sanomaa! Lisäksi museossa sai valita kuunneltavakseen näyttelijöiden komeasti ääneen lukemia satuja tai kertomuksia Muumikirjoista. Kyllä lapset taisivat viihtyä ja iloita ja silmät pyöreinä ihmetellä Muumimaailman pienoismalleja. Itse en ollut kovin innostunut. Minulle riitti hyvin 45 minuutin vierailu.
**
Olin käynyt Muumilaaksossa 1980-luvun lopulla, kun museo sijaitsi 25 vuotta (1987-2012) Tampereen pääkirjaston Metson kellarissa. Museokortin synnyttyä vuonna 2015 olin kerran pyrkinyt Tampereen Taidemuseon kellarissa (vuosina 2013-2016) majailleeseen Muumimuseoon, mutta en ollut rekisteröinyt pääsylippuani kuin Taidemuseoon (koska Muumimuseon tiski vieressä oli ollut tyhjä), jolloin vartija-Hemuli kellrissa käännytti minut takaisin yläkertaan hakemaan lippua, enkä palannut - kymmeneen vuoteen.
***
2) NOOTTI.
Museo Nootti, Suomen idänsuhteiden museo alkaen 15.2.2025, entisen Lenin-museon (1946-2024) tiloissa Tampereen Työväentalon 2½ -kerroksessa: salissa, jossa Stalin tapasi Leninin joulukuussa 1905.
En ollut koskaan käynyt Tampereen Työväentalossa. Lenin-museon kokoelmat olivat kuitenkin olleet välillä evakossa (ilmaisessa) Werstas-työväenmuseossa, jossa olin niitä nähnyt.
Hämeenpuiston länsilaidalla, Satamakadun ja Hallituskadun välisessä korttelissa, avasin Työväentalon alaoven isoon porrashalliin. Talossa toimi edelleen Työväenteatterin vanha "ohjaaja Eino Salmelaisen näyttämö", vaikka Työväenteatterille oli rakennettu omakin talo eteläpuolelle heti seinänviereen.
Autiot avarat kellertävät sisätilat. Suuria suljettuja ruskeita ovia. Joku yksittäinen ihminen käveli vastaan. Museon osoite oli: portaita 2½ kerrokseen. Kerrokset olivat korkeita ja suorat porrasosuudet vahtoivat suuntaa vuorotellen pohjoiseen ja etelään.
Kavuttuani kyllikseni luulin jo olevani kyllin korkealla, mutta ovissa ei lukenut mitään muuseosta. Vieläkö kerros ylöspäin? Kuuluiko ylempää ihmisääniä? Pääsin vihdoin Nootti-museon appo-avoimena kutsuvalle oviaukolle. Oven pielessä portaikon puolella oli valikoima museoiden esitteitä, joita katselin ensiksi, ja aioin ottaa mukaani poistuessani.
****
Kassatiskin takana istuskeli hyvin pitkätukkainen hippi kavereineen, poikia molemmat, ja he keskustelivat vilkaasti keskenään aikansa kuluksi, varmaan selaillen myös internetiä. Voisin kuvitella museon työllistävän siviliipalvelusmiehiä.
Maksoin Museokortillani ja sain kuitiksi paperisen pääsylipun. "Kannattaa aloittaa kierros oikealta. Siellä on myös naulakko." En käyttänyt naulakkoa, minulla ei ollut kantamuksia, paitsi päällystakki. Museotilat näyttivät rennon rouheilta, isoa kestävää tavaraa lujasti kiinni paikoillaan, eikä herkän hienoja taideteoksia.
Kiersin vastapäivään, ei ollut iso museo, pienet tilat oli vain jaoteltu sermeillä sokkeloksi moneen osaan, niin että saatiin runsaasti seinätilaa taustaksi ja monta mutkaa matkaan. Neuvostoliittolaisia propagandajulisteita paksusti voivista kolhoosityöläisistä viljavilla pelloilla. Vastakohtana GULAG -vankileirin pienoismalli, jossa kurjia parakkeja lumisessa pakkas-helvetissä.
Karkeamuotoista venäläistä teknistä laitteistoa, vaikkapa vakoilijan pieni kamera ja muita salaisia apuvälineitä. Toisaalta Neuvostoliitosta Suomeen tuotuja lahjoja.
Neuvosto-vakoilusta esimerkkeinä ihan nimillä ja valokuvilla Kemiran hymyileva informaatikko Eila Helin, joka luovutti salaisuuksia venäläiselle rakastajalleen. Hunaja-ansa! Toisaalta turistireissujen matkanjärjestäjä, joka vei vakoilijoita Neuvostoliitton. Pronssinen Leninin patsas! Sellaisia poliitikot halusivat pystyttää kaupunkilaisten iloksi kaikkialle, Helsinkiinkin ehdotettiin.
Kirkkonummen venäjänkielinen portti vuodelta 1956, jolloin Suomi sai Porkkalan takaisin. Valokuvia kuuluisista ulkomaalaisista kommunisti-vierailijoista Lenin-museossa! Nuorena kuollut pikku kosmonautti Juri Gagarin kirjoittamassa nimeään vieraskirjaan, maireita ihailijoita ympärillään. Heränneissä vasemmistoperheissä annettiin toiveikkaasti Juri-etunimiä pojille, jotta näistä tulisi etuoikeutettuja tulevassa venäläistyneessä Neuvosto-Suomessa. Juri Aaltonen, Juri Saarikoski, Jauri Varvikko jne.
*****
Valtava värillinen (väritettykö?) valokuva-suurennos Nootti-museolle nimen antaneesta tapahtumasta: Urho Kekkonen, Ahti Karjalainen, Max Jakobson ja Rafael Seppälä HAVAIJILLA vuonna 1961 lukemassa Neuvostoliiton Suomelle lähettämää NOOTTIA. Miehet istuvat polvet ristissä, pitkät jalat paljaina lyhyissä shortseissa. Vain Urholla ja Ahdilla ovat varpaat paljaina sandaaleissa, kummallakin hulppea LEI-kukkaseppele kaulassa ja panamahattu vasemmassa kädessä. (Matkiko AK UK:ta?)
Museovieraille on annettu mahdollisuus valokuvata itsensä istumaan tuolille mukaan kuvaan, (vaikka rakkaaksi Lenitaksi?). Rekvisiitaksi on varattu ainakin käteen tai päähän aseteltavaksi panamapalmun lehtiliuskoista tai ecuadorilaisesta oljesta punottuja lierihattuja eli Panamahattuja.
******
Kiinnostavana filmiesityksenä oli kolmen suomalaisen opiskelijapojan kuvaama kaitafilmi Prahasta ja Tshekkoslovakiasta elokuussa 1968, juuri neuvostoliittolaisten sotajoukkojen yllättäen miehittäessä maan 21.8.1968 alkaen, kukistaakseen "Prahan kevään" vapauden liekin.
Ääniselostus museon ideasta ja kokoelmista toistui nauhalta pienin väliajoin. Se oli minusta hyvä idea. Mutta toistostakaan huolimatta eivät sanat jääneet mieleeni kerrottaviksi! Kunpa olisin ehtinyt olla paikalla klo 13-14 välisenä aikana, jolloin museossa on ilmainen opastus. Toivottavasti ensi kerralla.
Kun kirjoitan museokäynnistäni viikkojen tai kuukauden perästä on yllättävän vaikeaa muistaa lukemattomia näkemiään yksityiskohtia tai kuvata niitä luotettavasti sanalliseti. Päässä pyörii hämäriä mielikuvia. En viitsinyt ottaa valokuvia. Museoissa pitäisi käydä uudelleen sulattaakseen sisällöstä enemmän.
Viivyin Nootti-museossa tunnin verran klo 11:20-12:20 lauantaina 17.5.2025. Muita vierailijoita oli muutama. Joku pariskunta tai kaverukset saattoivat kiertää museon paljon nopeammin kuin minä. Vaihtuvasti joku muukin ihminen minun lisäkseni taisi kaiken aikaa olla, heistä pisimpään melko huolellisesti kokoelmia tutkinut keski-ikäinen nainen.
******
3) POLIISIMUSEO
Sijaitsee Tampereen Hervannassa, Poliisiammattikorkeakoulun viereisessä rakennuksessa. Talon ensimmäinen kerros oli lasiseinäinen, yhtä näyteikkunoiden sarjaa. Lasiovesta pääsi sisään. Infotiskin virkailija tervehti tulijaa. Pääsymaksua ei ollut.
Heti ovensuussa oli jaossa esitteitä: "Hae poliisiksi!" Vierailijoita oli paljon, erityisesti lapsiperheitä, lauantaina 17.5.2025 kello 14:45-15:45.
Ensimmäiseksi tulin isoon saliin, jossa oli komea rivistö erilaisia poliisiautoja. Suosituin oli Mustamaija, jonka ovet olivat auki ja peräkoppiin sai vapaasti mennä istumaan laitapenkille kuvittelemaan kyytiä poliisasemalle. Jonoa ei varsinaisesti ollut, mutta teinityttöpari oli kytännyt milloin lapsiperhe lähtee ja he pääsevät vuorostaan. En viitsinyt kiilata mihinkään väliin.
Lapsivieraita varten oli varattu virkamerkkejä ja pieniä poliisin pukuja, joihin he saivat sonnustautua. Pikkupojat istuivat mieluusti Mustanmaijan ohjaamossakin. Autojen jatkoksi oli poliisin moottoripyörä ja poliisin moottorikelkka.
Museon lattiaan oli merkitty kulkureitti, jonka varrella oli 30-40 numeroitua rastia, erilaisia vitriinejä tai lavastuksia poliisin työstä. Vaikkapa kuulusteluhuone. Rikostutkijoiden laboratorio! Historiallisia kuvauksia mm. entisajan nimismiehistä. Tietoruuduilta sai valita haluamansa kolmesta eri tarinasta - jos ei ehtinyt lukea niitä kaikkia.
*******
Isien suosikki oli vitriini, jossa oli poliisien käsiaseita, kuten Glock pistooli. Pojat mankuivat jo eteenpäin, kun isät liimautuivat ihailemaan konepistoolia tai etälamautinta.
Lapsille oli paperilla tehtävälistoja, joita he suorittivat. Heidän piti löytää erilaisia yksityiskohtia. Vanhemmat joskus opastivat lapsia mihin kannattaa kiinnittää huomiota.
Filmiesitys poliisiauton ajomatkasta Tampereella oli hieman pitkäveteinen. Toisaalta ajettiin syrjäkylillä maaseudulla, jossa ei ollut helsinkiläiselle mitään tuttua. Välillä ajettiin liiankin tutusti keskustassa. Joitakin lyhytfilmin pätkiä ajeluista heijastettiin myös katonrajaan ikkunoiden yläpuolelle.
Viihtyisä museo, mutta ehkäpä parhaimmillaan omien tai tuttujen innostuneiden lasten kanssa, kuten lautapelien pelaaminenkin on. Olin odottanut jotakin kuivempaa ja aikuisempaa esitystä, kuten Rikosmuseossa kai on, karuin esimerkein todellisista rikoksista.
********
Opin museossa 1960-luvun Suomea ("Kekkoslovakiaa") kuvaavan tarinan: Joskus vuonna 1967 koko kansan tuntema radio- ja televisio-juontaja "TARVA" eli Niilo Tarvajärvi (entinen ammattiupseeri, toimittaja, kansanedustaja, Joulupukinmaan perustaja) järjesti tempauksen hankkia rahankeräyksellä poliisille lisää virka-autoja. Muistan televisiolähetyksen, jossa uusia poliisiautoja ajoi Helsingin Senaatintorille kymmenittäin, yli 50?
Poliisiautot saatiin vapautettua autoverosta, mutta vasemmistolaisen ministerin vaatimuksesta vain sillä EHDOLLA, että suuren osan autoista piti olla NEUVOSTOLIITTOLAISIA, ja NIIDEN autojen piti näkyä televisiossa ja lehtikuvissa ETURIVISSÄ! Niin oli sitten pakko tehdä! Mutta seuraavalla viikolla poliisi palautti kaikki venäläiset autot maahantuojalle ja niiden tilalle vaihdettiin kelvollisia länsiautoja!
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti