516. Elokuvateatterini 91-100 (Lahti, Kirkkonummi)

Nyt minulla on yli 580 elokuvissakäyntiä - millaisissako teattereissa?
Jatkan kirjoituksia 499 ja 507-515, joissa kerroin aiemmin
käyntijärjestyksessä 90:stä ensimmäisestä elokuvateatterista.
.
91) Finnkino OMENA 3, Piispansilta 11, Matinkylä, ESPOO
.
Espoon toiseksi isoin ja Suomen 8. suurin kauppakeskus Iso Omena avattiin syyskuussa 2001. Suurketju Finnkino sai kaapattua pienyrittäjältä talon kolmen elokuvasalin vuokrasopimuksen vuonna 2006.
.
Helatorstaina 5.5.2016 saavuin Isoon Omenaan etsimään itselleni ennen kokematonta elokuvateatteria. Kiersin risteytyvät kauppakäytävät etelään, pohjoiseen ja länteen, kunnes länsisiiven toisesta kerroksesta löysin hakemani. Olin vuosia sitten käynyt vasta Omenan kirjastossa.
.
Teatterilla on myös oma sisäänkäynti Markkinakadun puolelta. Ehkä tieto siitä olisi voinut olla opastukseksi, kun pohjapiirroksia ei ollut nähtävissä.
.
Länsikäytävän toinen kerros on omistettu teatterille. Eteläpuolella lasiseinä ulos, näkymä rakennustyömaalle. (Videonäytöllä luvataan metrojunan alkavan kulkea jo 100 päivän kuluttua, 15. elokuuta 2016). Käytävän pohjoispuolella ovat salit peräkkäin: 1,2,3.
.
Käytävän suulla levittäytyi ensin roskaherkkumyymälä lipunmyynteineen, johon jonoa vain yksi ihminen kerrallaan klo 13:40 helatorstain yleisenä vapaapäivänä. Vaihdoin 9,75 euron arvoisen joululahjalipun pääsylippuun.
.
Kevätaurinko helotti kuumentaen yksinkertaista lasikäytävää, jonka varrella seisoskelivat nuoret lipuntarkastajat, tyttö ja poika. "Pian avataan ovi". Muutama odottelija popcorn-pusseineen istui puupenkillä lasiseinää vasten, vastapäätä ovia, joiden takana salit 1-3, joissa 201, 118 ja 94 istumapaikkaa.
.
Kolmossali oli pienin ja viimeinen lännessä. Sisään valkokankaan oikealta puolelta. Tuntui pimeältä auringon häikäisyn jälkeen. Portaat heti vasemmalle, hyvät korkeuserot riveillä. Nousin 3. riville, paikkani 34 oli rivin keskellä. Arviolta 13 punaista kangasistuinta kutakin n. 7 riviä kohti. Eturivin paikoille 5-9 asettui 5-henkinen lapsiperhe popcorneineen.
.
Elokuvana klo 13 - 14:40 oli Suomen katsotuin dokumenttifilmi "Järven tarina" (2016), "6000 vuotta järvien historiaa", teksti Antti Tuuri, ohjaajat Kim Saarniluoto ja Marko Röhr. Elokuvaa edeltäneet mainokset olivat kovaäänisiä: Röllipeikko ja Angry Birds, "Änkkärit". Sitten alkukuvana 4 minuutin vedenalainen tanssielokuva "Noste", jossa esiintyjänä Etel Röhr.
.
Pääfilmissä upeita ilmakuvia, kohteena järvi, Puula. Taisi Punkaharjukin vilahtaa. (Aloin haaveilla elokuvasta, joka vain esittelisi Suomea ilmasta, yhtä hyvin tunnistettavia kaupunkeja kuin metsien ja järvien luontoa.) Veden alta tavattiin ahvenia ja haukia, veden päältä kuikka ja joutsenia, rannoilta karhu ja hirviä. Virtaavaa vettä, kalat hyppelivät ylemmäs, mutta heikoimmat eivät jaksaneet. Kaunis kuvamaailma. Saimaannorppia kuutteineen esiintyjinä. Myös elotonta luontoa, veden kirkkautta.
.
Lopputekstien jälkeen poistuminen näin iltapäivällä itään kauppakeskukseen. Illalla viimeisen filmin jälkeen kuljettaisiin omaa uloskäyntiä alas länteen. Elokuva (1 h 20 min.) oli katsomieni listalla järjestyksessä 573.
.
**
.
92) KINO IIRIS, Saimaankatu 12, "Kansantalo", LAHTI.
.
Kävelin sunnuntaipäivänä 8.5.2016 kolmen jälkeen Lahdessa mäkeä alas harjulta, Saimaankatua pohjoiseen. Huomasin jo kaukaa kadunkulmassa Kansantalon, jonka ulko-ovet kutsuvasti auki etupihalle etelään. Siispä astuako sisään ja nousta teatterisaliin yläkerrassa? Ulkona ei kuitenkaan ollut näkyvissä mitään tietoa Goethe-Instituutin järjestämästä saksalaisesta filmiesityksestä?
.
Sitten hoksasin, että Saimaankadun viettäessä edelleen pohjoiseen, sen varrelta avautuikin ovi talon kellariin, ja itäseinässä komeili iso selkeä neonkyltti: Kino Iiris. Ovipielessä oli lasiseinäinen vitriini, jossa kerrottiin esitettävistä elokuvista.
.
Ulko-oven takana olivat sisäportaat, jotka vaihtoehtoisesti vasemmalla nousivat puoli kerrosta ylemmäs Kansantalon meteliin (liekö siellä ravintola tai muu kansankokous), taikka oikealla puoli kerrosta alaspäin, 101-paikkaiseen elokuvateatteriin, jonka työväenyhdistys oli aikoinaan tulonlähteekseen keksinyt perustaa ja rakentaa.
.
Alhaalla lyhyehkö suora käytävä vei länteen. Sen varrella olivat vasemmalla pieni näyttelysali valokuville ja oikealla lyhyt wc-käytävä. Aulan eteläpuolella oli pitkä istumapenkki odottajille. Odotustilan länsipäässä pohjoispuolella oli lippuluukku ja sen jälkeen ovi ainoaan elokuvasaliin.
.
Lipunmyyjäpoika hämmästytti minut laskemalla huolellisesti ojentamani kolikot, joita oli sentään vain kolme kappaletta, 1,2,1, yhteensä neljä euroa, minkä tasarahan verran Goethe-Instituutin näytökseen Lahdessa maksoi (Helsingissä olisi ollut ilmaista instituutin omissa tiloissa). Olin ensimmäinen asiakas, vaikka filmin alkuun ei ollut enää kymmentäkään minuuttia.
.
Istuin aulan penkille odottamaan, kaivoin esille kameran matkapuhelimessani ja valokuvasin vanhanaikaisen kuluneen miljöön, mukaan lukien juuri saapuneen seuraavan yksinäisen lipunostajan. Asiakkaita Goethe-Instituutille ehti kertyä viime minuutteina lopulta seitsemän, nuorehkoja miehiä ja naisia lähes tasan.
.
Elokuvasaliin vei ovi vasemmalle etelään, lännestä käytävän perältä. Valkokangas oli pohjoisseinällä ja sisään tultiin sen vierestä. Valitsin itselleni 3. rivin keskipaikan. Tyttöpari kiersi oikealta sivulta ja oli tulla vastaani 3. rivillä, mutta vaihtoikin neljännelle riville. Lisäksi katsojia tuli riville 2 ja joku vielä riville 4. Pieni oli valkokangas ja pieniä filmin alatekstit, mutta hyvä istumapaikka minulla.
.
Päivän saksalainen elokuva oli "Kafkanistan", englanninkieliseltä nimeltään "After Spring Comes Fall". Ohjaajana Daniel Carsenty. Filmi alkoi Syyriasta, nuoren naisen ja miehen lempimisestä makuuhuoneessa. Räjähdyksistä kadulla, aluksi vain hämmästyttävistä, alkoi sota. Nainen päätyi Berliiniin, töihin pesulaan, asettelemaan vaatteita koneeseen kuivumaan. Kolme Syyrian agenttia yllätti naisen kotoa ja he pakottivat tämän uhkailulla ja pahoinpitelyllä ryhtymään naisagentiksi ja vakoilemaan Saksaan paenneita syyrialaisia. Nainen joutui esiintymään journalistina ja haastattelemaan muka lehtijuttuihinsa toisinajattelijoita. Nainen menetti palkkatyönsä, mutta teki lopulta rajun teon tappamalla häntä kiristäneen pahan hallituksen agentin. Filmin pituus oli 90 minuuttia ja se oli katsomieni luettelossa numero 574.
.
***
.
93) Finnkino KUVAPALATSI 4 (1-6), Vapaudenkatu 13, LAHTI.
.
Olin sunnuntaina 8.5.2016 kävellyt Lahden Vapaudenkatua itään ensin Finnkinon ohitse, Trion kauppakeskukseen asti, jossa uskoin teatterin (vuodelta 2007) olevan. Trion itäsivustalla kiitettiin tupakoinnista: "Kiitos kun poltat tässä!". Kukaan ei sentään polttanut. Lahti tuntui hämmästyttävän hiljaiselta niinkin isoksi kaupungiksi, verrattuna vaikkapa Jyväskylään.
.
Kauempaa idästä tai varsinkin Vapaudenkadun pohjoispuolelta näinkin selvästi Finnkinon ison kyltin korkealla seinässä. Ulko-ovi ei ollut huomiotaherättävä varsinkaan aamupäivällä ollessaan vielä suljettuna. Tai ehkä olin katsellut Matkapoikien näyteikkunaa kadun toisella puolella.
.
Vapaudenkatu 13:n ulko-oven takana avautui väljä, sisäänpäin taloa pitkänomainen aula, jota hallitsivat kuitenkin keskellä kierreportaat ylempään kerrokseen. Valaistut lasilaatikot seinillä mainostivat esitettäviä filmejä. Perällä oli elokuvateatterin 2-kassainen lipputiski, mutta suljettuna. Liput kehotettiin ostamaan oikeanpuoleisen eli läntisen makeiskaupan kassoilta (2 kpl). Niistäkin vain toinen oli miehitetty ja klo 20:20 sille muodostui pitkähkö jono. Nuoret lastasivat sylinsä täyteen roskaherkkuja ja juomia, etteivät pökertyisi esityksen aikana nälkään taikka janoon.
.
Naisseurueista joku iäkkäämpi rouva poikkesi naistenhuoneeseen aulan itäpuolelle. Ovessa näkyi olevan kolikkomaksu! Pohjapiirroksesta havaitsin toisessa kerroksessa olevan myös käymälän, joka osoittautui ilmaiseksi, kunhan nousin kierreportaat.
.
Toisen kerroksen aulassa vetelehti melko paljon odottajia, keskimäärin nuoria aikuisia, toukokuun kuuman kesäpäivän kunniaksi vähissä vaatteissa, shortseissa. Etelälaidalla sijaitsivat järjestyksessä ovet saleihin 3,4,5,6, kun taas saleihin 1 ja 2 päästiin vasta 4. kerroksesta, mutta en tullut käyneeksi katsomassa niitä. Viettäisivätköhän isot salit, 354 paikkaa ja 194 paikkaa, neljännestä kolmanteen kerrokseen asti.
.
Tutustuin saliin 4, jossa näytti olevan 10 paikkaa 9 rivillä, yhteensä 90 tai 88 paikkaa. Asetuin kolmannen rivin keskelle, tuolille 6. Saliin tultiin valkokankaan oikealta puolelta ja vasemmalla penkit päättyivätkin umpiseinään.
.
Ohjelman aluksi esitettiin 15 minuuttia mainoksia. Minua huolestutti, etteivät vain  filmin alku ja loppu viivästyisi niin paljon, etten ehtisi päivän viimeiseen Onnibus-vuoroon klo 22:40, kohti Helsinkiä (josta olin maksanut etukäteen 5 euroa). Itse elokuva oli vain 99-minuuttinen, ja internetissä kestoajaksi oli annettu 1 h 50 minuuttia klo 20:30-22:19.
.
Hyvin ehdinkin filmin jälkeen n. 20 minuutissa nousta Rautatienkatua pitkin etelään harjulle ja laskeutua sitten alas Matkakeskukseen, joka yhdistää helmikuusta 2016 alkaen Lahdessa rautatieaseman ja linja-autoaseman. Entinen bussiasema oli autioitunut avaraksi pysäköintikentäksi, kävin aamupäivällä katsomassa, ja kävelin sieltä rantoja pitkin länteen Jalkarantaan.
.
Esitettävä elokuva oli Babak Najafin ohjaama, 60 miljoonaa dollaria maksanut "London has fallen" (jatko-osa filmille "Olympus has fallen"). Terroristit juonivat Lontooseen G7-kokouksen, johon saapuvista valtionjohtajista he sitten onnistuivat tappamaan kaikki muut paitsi Yhdysvaltain presidentin, joka pakeni Lontoon raunioiden keskellä turvallisuuspäällikkönsä kanssa. Erittäin vauhdikkaita räjäytyskohtauksia ja virtuaalinen Lontoon hävittäminen oli tavallaan viihdyttävä spektaakkeli nykyelokuvan käytettävissä olevin keinoin. (Onkohan Rooman paloa keisari Neron aikana keksitty vielä toteuttaa elokuvaksi?) 99 minuuttia. Katsomisluettelossani järjestysnumeroksi tulee 575.
.
****
.
94) KINO TULIO (Kavi), Sörnäisten Rantatie 25 A, V krs. HELSINKI
.
Kansallinen Audiovisuaalinen Instituutti (Kavi) toimii Sörnäisissä samassa talossa Työväenliikkeen kirjaston kanssa. Molemmat järjestivät toukokuussa 2016 yhteistyössä kaksi ilmaista elokuvaesitystä teemalla "Kallio kukkii".
.
Ensimmäinen filmeistä oli Veikko Kerttulan "Kämppä" (1970) ja toinen Riikka Takalan dokumenttifilmi "Pitkänsillan pohjoispuolella" (1982), molemmat pohjautuen kirjailija Alpo Ruuthin teksteihin. Katsoin jälkimmäisen, joka oli "dokumentti työläisten kaupunginosasta Kalliosta".
.
Ajelin perjantaina 20.5.2016 bussilla 55 Rautatientorilta Suvilahden pysäkille ja tutkiskelin Sörnäisten Rantatien länsipuolen pitkää talorivistöä. Vastapäätä Parrukadun kulman ABC-bensiiniasemaa, kuusikerroksisen valkean talon 5. kerroksen nauhaikkunoiden yläpuolella lukeekin punaisin kirjaimin "Kansallinen Audiovisuaalinen Instituutti".
.
Talon ensimmäisessä kerroksessa on Työväenliikkeen kirjaston näyteikkunarivi, houkutteleva vanhojen kirjapainotuotteiden ystävälle. A-porras on pimeässä syvennyksessä Käenkujan kulmassa, josta johtavat jykevät kiviportaat ylös Vilhonvuorelle. Koska minulla oli vielä 10 minuuttia joutoaikaa, kiipesin hetkeksi Katri Valan puistoon katselemaan maisemia ja lähitaloja muutamaa kerrosta ylempää.
.
Kirjasto oli juuri sulkeutunut klo 16 ja oven edustalla hetki sitten vetelehtineet odottajat olivat jo menneet joko sisälle tai tiehensä. Lasioven takana aulassa viehätti moniin vitriineihin sijoitettu näyttely painotuotteista, joita olisin voinut katsella paremmalla ajalla. Myös näyttely Kimmo Kiljusen tuotannosta.
.
Kahdesta 10:n henkilön hissistä toiseen tuli heti perässäni nuori nainen, mutta meistä kummankaan napinpainallus 5. kerrokseen ei saanut hissiä liikkeelle! Ei ennen kuin hissi ilmeisesti tilattiin ylös, onneksipa juuri 5. kerrokseen, jonka aulassa odotti poistujia edellisestä elokuvaesityksestä tai Instituutin arkistosta. Ehkäpä hissi oli ohjemoitu pelkästään kuljettamaan väkeä ulos klo 16:n ja virka-ajan jälkeen.
.
Kiirehdin osaavamman perässä Audiovisuaalisen Instituutin tilojen läpi peremmälle oikealle, muutamia porrasaskelmia alemmaskin, ohimennen silmäillen museoituja kameroita ja projektoreja ja esiin asetettuja elokuvakirjoja. Nurkasta käytävän pätkä, ovi oikealle, ja valkokankaan vasemmalta sivuseinältä elokuvasaliin, joka näytti jo lähes viimeistä paikkaa myöten täydeltä.
.
Kino Tuliossa on taakse kohoava moderni katsomo, reunakäytävät, siistit siniset penkkirivit, 6 riviä, kullakin 9-10 istuinta, yhteensä 57 paikkaa. Nousin vasenta reunaa riville 5 ja löysin tyhjäksi jääneen 2. paikan reunasta, tytön ja miehen välistä. Hyvä tuoli. Joku rouva enää sai eturivistä paikan, jonka toisen rouvan kassi suostui hänelle luovuttamaan. Vielä valojen sammuttua saapui jokunen myöhästyjä sisälle, istuen kai käytävän portaalle. Mikähän tilan sallittu maksimihenkilömäärä?
.
Värifilmi "Pitkänsillan pohjoispuolella" (1982) oli jaettu kolmeen osaan. Ilmakuvat viehättävät aina! Näimme Vaasankadun kauppahallin, jota ei enää ole. Lukemattomat pikkuliikkeet ja työpajat kukoistivat kerrostalojen kivijaloissa, Ruuthin suutarinverstaskin. Vanhat rouvat muistelivat menneisyyttä, eräskin oli ollut 8-vuotias vuonna 1912, siis 78-vuotias vuonna 1982. Lapset olivat laskeneet talvella liukumäkiä. Erästäkin mahtavaa matamia tai jyhkeää Justiinaa oli naapurusto aikoinaan kutsunut "Poliisiksi": "Ja kun MINÄ sanoin, niin kyllä lapset uskoivat!" Uskottava hän oli. Minuakin ja muita katsojia nauratti useassa kohdassa. Elokuvassa oli mukavasti huumoria, tahallisesti ja tahattomasti. 50 pientä minuuttia (klo 16:20-17:10). 578. katsomani filmi.
.
*****
.
95) KORJAAMO KINO, "Elokuvasali", Töölönkatu 51b, HELSINKI 25
.
Töölön raitiovaunuhallien länsipäähän, Raitiovaunumuseon viereen ja Korjaamon lopetetun Gallerian paikalle on helmikuun alussa 2016 avattu Kaksi 124-paikkaista elokuvateatteria.
.
"Elokuvasali" on pysyvä, siinä on digiprojektori, tummat seinät, nouseva katsomo ja penkeissä esiinvedettävät tarjottimet pikkusyötäviä varten, joita myy viereinen ravintola.
.
Kakkosteatteri "Kulmasali" on irtotuolein varustettu monikäyttötila.
.
Tiistaina 29.11.2016 tutustuin ensin remontoituun Töölön kirjastoon Topeliuksenkatu 6 (Aarne Ervi 1970). Klo 19:45 kävelin viistoa Eino Leinon katua runsaat sata metriä itään Töölönkadulle. Raitiovaunuvarikko keltaisine halleineen on Helsingin persoonallisimpia rakennuksia ja täyttää koko korttelin Mannerheimintielle ja Humalistonkadulle asti.
.
Katujen kulmassa, Töölönkadun puolella, oli länsiovi Raitiovaunumuseoon avoinna (vaikka museo sulkeutuu normaalisti klo 17). Ulkotulet roihusivat, ihmiset parveilivat, nainen tilasi kännykällä taksia. Pihalla lasivitriinissä esiteltiin viikon elokuvaohjelma! Astuin eteisaulan tungokseen - jossa jonotettiin Slush-tapahtumaan! Raitiovaunuhallista kaikui puhetta ja sen peräseinää valaisi elävä kuvaesitys. Kysyin vaatenaulakosta, missä "Elokuvasali" on? - Viereisessä rakennuksessa, ulkokautta!
.
Tosiaan, toinen samanlainen halli seuraa heti pohjoisempana, Töölönkatu 51 b. Sisäänkäynti erottavalta pihakaistaleelta etelästä. Ulko-oven takana avara aula, jossa tuoleja ja pöytiä. Vasemmalla lännessä ravintola. Keskellä avoin infotiski, jolta jonotettiin elokuvalippuja. Pohjoisseinällä oviaukon yllä kirkas neonvaloteksti "Kino". (Palautuisiko Arabian Kino Sheryl mieleen?)
.
Leffaliput tulostuivat hitaasti, vaikka useimmat jonottajat ilmoittivat nettivarauksen koodin. Minä maksoin lipustani käteisellä 8 euroa. (Afrikkalaisen elokuvan festivaalin HAFF:in erikoishinta oli sentään normaalia 12-euroista lippua halvempi.)
.
Kymmenkunta minuuttia pysähtynyttä odotusta parissa epämääräisessä jonoutumassa kohti "Kino"-tekstiä. Paljon valkoisia opiskelijaneitosia ja muutamia mustia miehiä. "Kinon" ovi avattiin vasta klo 20 jälkeen. Kävelin jonossa kapeaa käytävää pohjoiseen, sitten kapeaa pohjoisikkunallista käytävää itään, kunnes ovi etelään päästi minut itäseinän elokuvakankaan vasempaan kulmaan. Kukaan ei tarkastanut lippuja, tällä kertaa.
.
Punaiset penkkirivit kohosivat länteen. Varauloskäynti vastapäätä kankaan eteläpuolelta. Tulokäytävämme siis kiersi elokuvasalin seinien ympäri takaa ja sivulta. Noin 10 x 12 istuinta kerryttää 124 paikkaa. Salissa kaarsin eteläistä sivukäytävää rivin 4 paikalle 3. Rivit tulivat melko täyteen, mutta kukaan ei istunut viereeni. Viimeiset katsojat saapuivat pimennettyyn saliin.
.
*
"Half of a Yellow Sun" oli 582. teatterissa näkemäni elokuva, mutta ensimmäiseni Nigeriasta. Ensikertalainen ohjaaja oli Biyi Bandele, 2013. Alkuperäinen Chimamanda Ngozi Adichien romaani vuodelta 2006 on käännetty suomeksi: "Puolikas keltaista aurinkoa". Nimellä tarkoitetaan Biafran valtion lippua vuosina 1967-1971.
.
Mietin, mahtoivatko kaikki nuoremmat katsojat tunnistaa elokuvamusiikin, Sibeliuksen Finlandia-hymnin, ja tietää miksi juuri se soitettiin, vieläpä kahteen otteeseen!
.
Tarina kertoi mustan yläluokkaisen nigerialaisen / biafralaisen sisarparin (kaksosten) tarinan Nigerian itsenäistymisen alkuvuosilta 1960-luvulta Biarfan sodan (1967-71) loppuun. Elokuvan loppupuoli oli jyrähtelevää sotaa pommituksineen ja teloituksineen, mutta alkupuoli saippuaoopperaa.
.
Siispä perhe- ja sisarusriitoja! Mustaihoinen kirjallisuuden professori pettää oppinutta morsiantaan Olannaa yksinkertaisen maalaistytön kanssa, joka synnyttää lapsen. Morsian Olanna puolestaan kostoksi pettää miestään - oman sisarensa Kainenen valkoihoisen miesystävän kanssa!!
.
Englannissa opiskelleet mustat tuntuivat elävän brittiläisen yläluokan tyyliin 1960-luvulla. Toinen sisar on perheen liikenainen ja hänellä on ammattitaitoinen musta hovimestari Harrison. Ensimmäisellä sisaruksella on palveluksessaan uskollinen "houseboy" Ugwu ja välillä anopin tuoma keittiöpiika, josta hirviöanoppi haluaisi pojalleen maalaisemman vaimon. Pariskunta adoptoi piikatytön aviomiehelle synnyttämän lapsen.
.
Mustaihoisten igbo-heimolaisten brittiläisen tapahienostelun ja päivällisten kohdalla minusta tuntui kuin katsoisin afrikkalaisen teatterin esitystä, jossa paikalliset mustat vain näyttelevät valkoisen näytelmäkirjailijan valkoisia henkilöitä, eivätkä tarkoitakaan esittää afrikkalaisia! Amerikkalaisen saippuaoopperan lokalisoitu versio mustin näyttelijöin afrikkalaiseen televisioon?
.
Siitä huolimatta kokonaisuutena nautin värikkään elokuvan katsomisesta! Alkava sisällissota toi filmiin jännityksen ja historiallinen tausta syvyyttä. Väliin oli lisätty tapahtumakarttoja ja television aitoja mustavalkoisia uutisfilmejä! Nuori sotakirjeenvaihtaja Frederick Forsyth selosti! (Jo ennen menestysromaania "Shakaali" häneltä käännettiin suomeksi "Biafran tarina", jonka luin v. 1972.)
.
(Ibo- tai Igbo-heimon Nigeriasta irrottama öljyrikas Biafran valtio omaksui kansallislaulukseen Sibeliuksen Finlandian. Suomalaiset lehdet julkaisivat järkyttäviä uutiskuvia Biafran nälkää näkevistä lapsista. Liberaali arkkitehtiylioppilas Ville Komsi aloitti Biafra-radikaalina ja pääsi käymään maassa avustuslentokoneen mukana. Tuntematon maalasi Temppeliaukion kirkon kallioon sanan Biafra.)
.
******
.
96) KANNUKINO, Kannusali, Kannusillankatu 4, Espoon keskus
.
Lasiovirivin takaa, Kannukadun itäpuolelta, lähtee alas kellariin viettävä tilava betonikäytävä, jonka varrella on ovia liikuntatiloihin. Kellarissa on pari aulatilaa, joiden välissä leveät kierroportaat alempaan kellaritilaan. Ala-aulassa on lipunmyyntikoppi ja ovet käymälöihin.
.
Siistin, nykyaikaisen elokuvasalin iso valkokangas on pohjoisseinällä. Katsomossa on noin 11-12 riviä, jokaisella ehkä parikymmentä istuinta.
.
Lauantaina 2.9.2017 klo 16 kävin katsomassa Lasse Naukkarisen (s.1942) omaelämäkerrallisen elokuvan "Olipa kerran utopia" (2004). Ohjaaja oli paikalla kertomassa elokuvastaan. Katsojia oli runsas 30, joista melkein kaikki 75 vuotta täyttävän Naukkarisen ystäviä ja tuttavia elokuva-alalta, mm. dokumenttiohjaaja Jarmo Jääskeläinen, toimittaja Eeva Järvenpää, valokuvamalli Eija Pokkinen, kommunistipoliitikko Esko Seppänen.
.
Naukkarinen oli yhdistellyt vanhoista filminpätkistä tarinaa elämänsä varrelta, alkaen opinnoista ja opettajistaan 1962, sitten Tshekkoslovakian miehitystä vastustavasta mielenosoituksesta ja Helsingin vanhan ylioppilastalon valtauksesta 1968, Chilen sotilasvallankaappauksesta 1974.
.
"Puolueeseen en liittynyt", mainitsee Naukkarinen elokuvassa, yksikkömuodossa. Suomessa on kuitenkin monipuoluejärjestelmä, jossa minä en ole liittynyt puolueisiin, mihinkään monista.
.
Ystävät ja tuttavat taputtivat ja kiittelivät esityksen jälkeen, miten tunsivat käyvänsä läpi omankin elämänsä, katsellessaan elokuvaa. Yhteinen sukupolvikokemus. 90 minuutin elokuvan ja 45 minuutin keskustelun jälkeen kaikki paitsi pari katsojaa viivyttelivät vielä aulassa jäädäkseen kahville keskustelemaan lisää. Esitys oli maksuton ja kuului Espoon "Suomi 100 vuotta" -ohjelmistoon. Elokuva oli esitetty televisiossa viimeksi vuonna 2012.
.
*******

97) KARASALI, Karatalo, Espoon Karakallio, Kotkatie 4
.
Espoon Karakallion ostoskeskuksen länsipuolella on arkkitehtitoimiston Nurmela, Raimoranta ja Tasa suunnittelema pieni kulttuurin monitoimitalo vuodelta 1987. Ulkoportaat vievät lasiovelle, jonka takana on pikkuinen aula tuoleineen ja näyttelysoppineen, naulakko ja kirjojen kierrätyshyllykin.
.
Etuvasemmalla aulassa on lipunmyyntitiski, jonka vieressä ovi 137-paikkaiseen, jyrkästi alas laskeutuvaan auditorioon (noin 9 penkkiriviä, kullakin n. 15 paikkaa). Alimpana edessä on pieni näyttämö, jonka peräseinällä valkokangas.
.
Sunnuntaina 11.2.2018 klo 15:30 kävin "DocPoint-jatkoilla" katsomassa ilmaiseksi elokuvan tutkimusmatkailija ja diplomaatti John Ramstedtista (1873-1950). Dokumenttifilmin "G.J. Ramstedtin maailma" (2017) kahdesta ohjaajasta Martti Kaartinen oli poissa, mutta Niklas Kullström paikalla vastaamassa katsojien kysymyksiin.
.
Elokuva oli kuvattu 9 viikon aikana matkareitillä Japani, Etelä-Korea, Kiina, sekä junalla Mongoliaan, mutta paikat esitettiin Ramstedtin matkojen järjestyksessä Mongolia, Japani, vähän Kiinaa ja Koreaa. Etelä-Korean osuus oli filmattu vain yhdessä päivässä, Mongolia kuukaudessa.
.
Parasta ja minulle tuoreinta katsottavaa oli Mongolian vihreiden puuttomien arojen maisema, jota näytettiin paljon yläilmoista, nykyaikaisesti drone'lla eli automaattisesti ohjatulla minihelikopterilla kuvattuna! Myös Mongolian kaupunkimaisemaa olen saanut nähdä mediassa paljon harvemmin kuin Kiinan, Korean tai Japanin.
.
Filmin molemmat tekijät tunsivat entuudestaan hyvin Itä-Aasiaa asuttuaan siellä, mm. toinen vuoden Japanissa. Tietämys oli paljon helpottanut kuvauspaikkojen valintaa jo etukäteen.
.
Altailaisten kielten tutkija, professori Gustaf John Ramstedt (22.10.1873-25.11.1950) oli etevä historian merkkimies päähenkilöksi. Hänen vanhoja matkakertomuksiaan luettiin ääneen tuoreen kuvamateriaalin päälle. Hän oli ollut kirjaamassa muistiin Mongolian suullista kansanperinnettä vuosina 1898-1901, 1909 ja 1912.
.
Suomen itsenäistyttyä 1917 Ramstedt lähetettiin vuosiksi 1919-30 Suomen asiainhoitajaksi Japaniin. Hän opetteli japanin kielen pitkällä laivamatkalla! Kun Kansainliitto vuonna 1920 ratkaisi Ahvenanmaan kuulumisen Suomelle eikä Ruotsille, diplomaatti Ramstedtin hankkima Japanin tuki Suomelle osoittautui ratkaisevaksi.
.
Elokuva on valkokankailla katsomieni listalla 584. (40 vuoden ajalta). Aion lukea Ramstedtin kirjoista "Seitsemän retkeä itään" (1944) sekä "Lähettiläänä Nipponissa" (1950). Jälkimmäisen muistelin jo lukeneenikin, mutten löydäkään sitä 7000 kirjan listaltani. Sotkenkohan johonkin toiseen vai olenko unohtanut aikanaan tehdä kirjauksen? Täytyy ainakin selata nähdäkseni tuntuuko tutulta.
.
********
.
98) MARTINUS Kulttuuritalo, Martinlaaksontie 36, Vantaa
.
Vantaan Martinlaakson lukion ja Kauppiaitten kauppaoppilaitos Mercurian rakennusten yhteyteen valmistui vuonna 1987 kulttuuritalo Martinus, jolla on 444-paikkainen konserttisali.
.
Torstaina 15.2.2018 kävelin Helsingin keskustasta luoteeseen Konalaan (Nervanderinkatu, Töölönkatu, Minna Canthin katu, Messeniuksenkatu, Topeliuksenkatu, Tukholmankatu, Pihlajatie, Mannerheimintie, Vihdintie, Pitäjänmäentie, Konalantie) ja edelleen pohjoiseen Vantaalle (Malminkartanontie, Naapuripellontie, Vantaan raja, Raappavuorentie, Martinlaaksontie).
.
Sisäänkäynti Martinlaaksontie 36:ssa vei pohjoisesta etelään, matalaan yhdysosaan korkeiden mähkäleiden välissä. Oikealla lännessä avautui sadalle ihmiselle mitoitettu lämpiö, jonka yhteydessä vartioitu naulakko, pöytiä ja nojatuoleja.
.
Torstaina 15.2.2018 kello 18-19:30 esitettiin "DocPoint-jatkoilla" ilmaiseksi dokumenttielokuva "The Fifth Sun" (2017), ohjaajana (paikalla) italialainen Matteo Maggi. Filmin pääosassa oli suomalainen maailmanmatkaaja Panu Heikkurinen, joka muistutti kasvoiltaan Vihreiden puheenjohtajaa Touko Aaltoa.
.
Katsojia kertyi vain tusinan verran valtavaan saliin, jossa oli arviolta 20 penkkirivillä kullakin 22 istuinta. Asetuin itse optimaalisesti rivin 5 keskelle. Valkokangas levittäytyi vasta näyttämöareenan takana ja katsomo kohosi voimakkaasti takaseinää kohti. Muut katsojat sijoittuivat taakse tai keskiriveille, jos eivät suorastaan piippuhyllylle.
.
Nähtiin Road Movie, matkaelokuva, matkustushimosta eli "Wanderlustista". Päähenkilö Panu osti Helsingissä romanipariskunnalta pakettiauton 2000 eurolla. Sitten entinen palomies Heikkurinen lähti, kyydissään kolmen italialaisen kuvausryhmä, ajamaan itään, yli valtiorajojen, Venäjä, Kirgisia, Kiina, Hongkong, Indonesia, kohti Australiaa, jossa päämääränä oli nähdä parin kuukauden päästä auringonpimennys!
.
Kuvatussa filmimateriaalissa on hienoja, harmillisen lyhyiksi jääviä maisemapätkiä, sekä eloisia henkilökuvauksia kohdatuista kiinnostavista ihmisistä. Katsoisin mielelläni uudelleen! Rajoilla syntyy vaikeuksia byrokratian kanssa, viisumia joutuu odottamaan viikon, huonot tiet muuttuvat lumisiksi ja jäisiksi. Autoa ei päästetäkään Kiinaan, vaan se joudutaan lahjoittamaan Kirgisiaan. Panu kyllästyy ahtaaseen joukkomatkailuun junilla ja katoaa kuvausryhmältä, joka suorittaa keskenään matkan loppuun Cairnsiin. Lieneekö Panu jäänyt Australiaan?
.
Elokuvan pituus oli 79 minuuttia ja se oli minulle 585. teattereissa näkemäni, nyt jo 98:n eri esityssalin penkeiltä.
.
*********

99) Kino Bio KIRKKONUMMI 1-2, Munkinmäentie 17
.
Lähdin elokuviin Kirkkonummelle asti, kun huomasin että siellä esitettiin 'Stalinin kuolemaa', vuosikymmenen parasta brittikomediaa, perjantaista maanantaihin klo 19:30.
.
Äitienpäivän sunnuntaina 13.5.2018 saavuin Kirkkonummelle kävellen Kauklahdesta. Ensin Kauklahden juna-asemalta klo 14 radanvarren Hansatietä länteen uudelle Lidlille ja Kauklahden väylälle. Lapinkyläntietä pohjoiseen yli Kehä III:n. Mankintietä lounaaseen kohti Luoman VPK:ta ja Hvitträskin tienhaaraa. Masalan halki, jossa yhä uusia 6-kerroksisia taloja rakenteilla ratavarteen. (Palveluita kirkko, Sale, K-Market, kirjasto, juna-asema.)
.
Jorvaksessa poikkesin ohimennen kilometrin luoteeseen Autioniityntietä Vasikkahakaan vilkaisemaan Jukka Kemppisen blogissa mainostettua asuntoyhtiötä vuodelta 1972. Yksityisalue, katsoin vain etäältä Vasikkahaantieltä.
.
Kirkkonummen kirkonkylässä levähdin auringonpaahteen jälkeen keskiaikaisen kirkon varjossa. Kirjastotalo oli remontissa. Kävin vilkaisemassa ulkomuseoita 1) Gesterby (pohjoiseen vajaa kilometri) ja 2) Ragvalds (länteen 1,5 km), joista jälkimmäinen olisi katsomisen arvoinen (avoinna kesälauantaisin, pääsymaksu 2 euroa). Noiden välin kävellessäni eksyin Volsintielle, jolta oikaisin Lindalsvägeniä Ravalsintielle ja Överbyntielle. Viime vuosisadan laatikkomaisia 3-kerrostaloja sekä viime vuosikymmenten pientalojen tötteröarkkitehtuuria.
.
Rantaradan alittavan Kirkkonummen Asematunnelin eteläsuulta näkyy heti Munkinmäentien toisella puolella mainoskyltti "Kino Bio Kirkkonummi" valkoisen puutalon seinässä. Sisäänkäynti tapahtuu itäsivun puolivälistä ja poistumisovet kahdesta elokuvasalista ovat vierekkäin eteläsivulla.
.
Hiljaista oli elokuvateatterin liepeillä. Yksi naisasiakas tuli ulos ovesta, ettei vain edellisen näytöksen ainoa katsoja? Sisällä talossa mutkikas käytävä ohitti lippuluukun päättyäkseen elokuvasalin ovelle. Keski-ikäinen mies myi lipun 11 eurolla (perinteisen Suomen elokuvateatterinomistajien liiton SEOL:in punaisen paperilapun, johon oli lyöty violetti leima "Kino Kirkkonummi"). Iäkäs mies repäisi ovella laidan pois lipusta Perheyrityksen kaksi sukupolvea töissä?
.
Käytössä oli 112- ja 68-paikkaisista elokuvasaleista isompi. (Onkohan pienemmästä luovuttu lopullisesti?) Yhdellätoista penkkirivillä oli kullakin 10-11 istumapaikkaa. Rivillä 8 tai 9 istui jo kolmen hengen seurue ja kun minä olin istuutunut keskelle riviä neljä, muita katsojia ei enää saapunut! Alkufilmeinä esiteltiin Timo Koivusalon uutuutta "Olavi Virta", (tulossa 5 kk:n päästä lokakuussa), sekä ulkomaalaista filmiä pullukasta, joka löytää itseluottamuksen ulkonäköönsä, saatuaan iskun päähänsä.
.
"Death of Stalin" (ohjaaja Armando Iannucci 2017 Britannia, Ranska).
Elokuva kuvaa kommunistimafiaa, joka tanssii Teräsmiehen pillin mukaan vuonna 1953. Katsojan voi olla hyvä kerrata etukäteen historiasta muutama kommunisti: 1) Berija, salaisen poliisin johtaja, joka hoitaa sadistisia kuulusteluja ominkin nyrkein; 2) Nikita (Hrustshov), nurkuva toverikiusattu pelle, joka juonii Berijan pikaisen teloituksen; 3) Zukov, raaka sotamarsalkka rintamus täynnä kunniamitaleja; 4) Malenkov, poseeraava johtajan varamiespelle, 5) Molotov, tuulenhaistelija joka ei tiedä kannattaako vaimonsa teloituttamista vai ei; 6) Mikojan, metkan näköinen juonikas armenialainen; 7) Kaganovitsh, Stalinin vävy; 8) Bulganin. Naisista isoimmissa rooleissa ovat uskolliset vaimot kotosalla tai kuulusteluselleissä, Stalinin tytär Svetlana sekä pianisti, jonka syyttävä kirje aiheuttaa Teräsmiehelle kohtalokkaan nauru- ja sydänkohtauksen.
.
Elokuvan pituus oli 107 minuuttia ja se oli 586. teatterissa näkemäni, nyt 99. esityssalin penkiltä.
.
**********
.
100) Cinamon Kino REDI 3 (1-5), Kalasatama, Helsinki
.
Virolainen elokuvateatteriketju Cinamon tai Cinamonkino lupaili Fnnkinoa halvempia esityshintoja aloittaessaan Kalasataman kauppakeskus Redissä syksyllä 2018. Keskiviikkona 13.2.2019 liput maksavat vain 5 euroa koko päivän, mutta normaalisti peruslippu 8 euroa arkena ennen klo 17 tai 9 euroa illalla sekä 9,95 perjantai-illasta sunnuntaihin.
.
(Hintoja onkin näköjään reippaasti halpuutettu viime syksyn alkuajoista, jolloin ne olivat vastaavasti 11 euroa, 12 euroa ja 14 euroa!)
.
Kauppakeskus Redi on saanut huonon maineen vaikeasta löydettävyydestä. Oman ensikokemukseni mukaan kohtuuttomasti:
.
Kalasataman metroaseman laiturilta laskeudutaan talon 3. kerroksen korkeudelta ensin kakkoskerrokseen. Kakkosessa kävelen umpimähkään käytävää jompaan kumpaan suuntaan. Esillä ei ole karttoja. Muutamat tienviitat neuvovat risteyksissä tai mutkissa Cinamonia kohti, kunnes en niitä enää näe.
.
Aion jossakin vaiheessa kääntyä takaisin, mutta yllätyksekseni huomaan kävelleenikin käytävää täyden ympyrän ja palaavani automaattisesti lähtöpisteeseen metron laitureille nousevien liukuportaiden alapäähän. Tämähän oli hyvä yllätys!
.
Aloitan uuden kierroksen, jolla huomaan nyt toiset liukuportaat ylös 3. kerroksen käytävälle - jossa suoraan Cinamonin suljettujen ovien eteen! Siellä alle 10 ihmistä odottelee klo 10:50 teatterin avautumista klo 11. Avaamisen jälkeen kuljen osaavampien perässä ja päädyn kolmanneksi ja viimeiseksi kassajonoon.
.
Joillakuilla asiakkailla on internetistä ostettuja ja valmiiksi tulostettuja lippuja tai he käyttävät itsenäisesti lippuautomaatteja. Minä valitsen näyttöruutua sormella painaen vapaan istumapaikan elokuvaan 'Stan & Ollie' ja maksan kassaneidille käteisellä 5 euroa. Sama myyjä kävi noin klo 11:03 avaamassa rautakalterit ovien edestä, muuta henkilökuntaa ei näy paikalla.
.
Cinamon Redin elokuvasaleja on viisi, joissa on yhteensä 700 paikkaa. Isoimmassa lienee tilaa lähes 300:lle, sillä salit n:o 2, 3, 4 ja 5 ovat pareittain toistensa peilikuvia, kaikki noin sata-paikkaisia. Minun lippuni on kolmoseen.
.
Salin 3 ovella ei ole lipunrepijää, vaan lukuautomaatti, jolle näytän lippuni QR-koodin, jolloin portti aukeaa. Saliin tullaan sisään valkokankaan vasemmasta reunasta. Katsomon vasemman käden seinustalla nousee ainoa portaikko jyrkästi porrastetuille penkkiriveille, joita on kaikkiaan 7.
.
Kuudella alimmalla rivillä on kullakin 15 istumapaikkaa, mutta takarivillä enää 12, jotka on jaettu kuudeksi kahden hengen sohvaksi. Parisenkymmentä katsojaa hajaantuu 102 paikalle, kaksi ykkösriville, minä kakkosrivin ainoana paikalle 13, muttei kukaan 7. riville, jota käväisen uteliaisuuttani katselemassa ennen esityksen alkua.
.
**
Aluksi useat mainosfilmit esittelevät tulevia elokuvia yhteensä 20 minuuttia, kunnes esitys "Stan ja Ollie" alkaa. Ohjaus Jon S. Baird 2018 Englanti, USA. Käsikirjoitus Jeff Pope. Pääosissa britti Steve Coogan ja amerikkalainen John C. Reilly.
.
Ensiksi eletään vuotta 1937 Hollywoodissa. Ohukainen ja Paksukainen saapuvat studiolle ja tervehtivät ystävällisesti James Finlaysonin kanssa, joka on elokuvissa heidän vakiovihollisensa, pienikokoinen, kaljuuntuva, kierosilmäinen ja ilkeä! Tekeillä on koominen lännenelokuva 'Way Out West'.
.
Stanin filmisopimus on päättymässä ja hän pyytää tuottaja Hal Roachilta parempaa palkkaa, mutta tämä ei suostu. Sovinnollisemman Ollien sopimus jatkuu vielä, ja Hardy tekee ilman Laurelia, Stanin tilalla Harry Langdon, floppaavan "Elefanttifilmin": Zenobia / Elephants Never Forget (1939).
.
Tarina jatkuu 16 vuotta myöhemmin 1953 Englannissa, jonne Stan Laurel (1890-1965) ja Oliver Hardy (1892-1957) matkustavat tehdäkseen vielä yhdessä viimeisen elokuvan: "Robin Hood". Filmauksen alkua odotellessaan koomikkopari kiertää näyttelemässä roolejaan pikkukaupunkien pienissä teattereissa, jotka jäävät vajaiksi olemattoman mainonnan takia. Vähitellen maine leviää ja teatterit täyttyvät! (Filmisivuston mukaan tosiasiassa kiertue menestyi täysin suurin salein alusta loppuun).
.
Parivaljakon aktiivinen toimija ja käsikirjoittaja Stan ei uskalla pariin viikkoon kertoa näyttelemiseen keskittyvälle Ollielle, että filmihanke onkin peruuntunut, koska siihen ei ole saatu rahoitusta. Ollie sanoo tyynesti tienneensä asian jo kauan sitten. Miksei hän sitten sanonut mitään Stanille? Koska hän uskoi Stanin tietävän, että hän tietää... Hauskaa ja samalla liikuttavaa.
.
Kuullessani ensimmäisen kerran uudesta Stan & Ollie -elokuvasta 60 vuotta tähtien kuoleman jälkeen aloin odottaa ratkiriemukasta farssia? Mutta on toki helpompaa esittää huippukoomikkoja vanhuksina kuin yrittää matkia heidän parhaiden päiviensä saavutuksia. Hattutemppu - kahden erikokoisen knallin vaihtaminen tuplasti keskenään - sujuu hiukan aiempaa hitaammin.
.
Hauskassa kohtauksessa brittilordi vähättelee understatement-hengessä lähinnä vain vaimonsa katsoneen Laurelin ja Hardyn filmejä. Sitten ylimys ei maltakaan olla itse kertaamatta ääneen ja hohotellen koko juonta pianon kuljetuksesta pitkien ulkoportaiden yläpäähän.
.
Muutamaa naurattavaa kohtausta lukuun ottamatta elokuvan tunnelma on surumielinen. Koomikotkin vanhenevat. Paksukainen on 61-vuotias ja sairastuu, saa sydänkohtauksen. Lyhyen sairaalalevon jälkeen hän haluaa sittenkin hoitaa kiertueen loppuun, Irlantiin asti. Elokuva päättyy koomikkoparin viimeiseen iloiseen Käkien tanssiin teatterin lavalla, elävän yleisön edessä. He palaavat Amerikkaan, eivätkä koskaan enää näyttele.
.
Lopputekstien ohessa esitetään runsaasti oikeita mustavalkoisia valokuvia (1953) Stan Laurelista ja Oliver Hardysta elämäkerta-elokuvaan mukaan otetuissa tilanteissa. Niitä olisin katsellut mielelläni vieläkin pitempään ja hitaammin. Kukaan muukaan katsoja ei kiirehtinyt ulos salista lopputekstien kuvituksen aikana.
.
Elokuvan pituus oli 97 minuuttia ja se oli 588. teatterissa näkemäni, nyt 100. esityssalin penkiltä.
.
.
Elokuvateatteri 101 joskus myöhemmin...
.
mahdollisesti: Finnkino Itis, Helsingin Itäkeskus tai
.
Riviera, Helsinginkatu 7 / Harjukatu 2, Helsinki
- Rakennus (1907) arkkitehti Kaarlo Lappalainen
Nimenä Kruunu 1955-77, Riviera 1977-82
Musiikkiteatteri Bolero vuonna 2014.
(Vanhan sisäänkäynti: yksi lasiovi! Ikkuna, lasikaappi molemmin puolin)
.
(Listaa päivitetty viimeksi 21.2.2019)